Änkyräpolitikoinnin kuolinkorinoita

Politiikka on ihmeellinen laji, varsinkin kuntapolitiikka. Sinne hakeutuu kovin paljon ihmisiä, joille asema kärpäsen paskan kokoisen kunnan kunnanhallituksessa tai jonkun sortin puheenjohtajana nostattaa egoa. Ja sen egon vallassa ei paljoa kunnan etu tai veronmaksajien asema kiinnosta, kun voi olla otettu ja itsetuntoa nostattava juttu olla esimerkiksi jonkun hevosottolautakunnan varajäsen tai jopa puheenjohtaja, jonka näkemyksiä Tärkeä Virkamies kuuntelee. Tai on kuuntelevinaan.

Demokratia on sitä, että kansa valitsee edustajat. Virkamiehet taas ovat palkollisia, joiden pitäisi nauttia näiden poliittisten edustajien luottamusta. Virkamiehet huolehtivat lainmukaisuudesta ja täytäntöönpanosta, mutta heille ei kuulu kannan ottaminen siihen, mikä on järkevää ja mihin rahat pitää käyttää. Se valta kuuluu poliitikoille, kansan valitsemille, koska kansa sen lystin maksaa. Poliitikot kantavat vastuun vaaleissa. Virkamiehen kuuluu nauttia poliitikoiden luottamusta, ei niin että toiste päin.

Todellisuus on sitten joskus se, että henkilöt, jotka omassa elämässään ovat postimerkinnuolijoita ovat kovasti otettuja, jos tärkeä virkamies heitä noteeraa. Siinä kohtaa poliittisessa päätöksenteossa aletaan perustella kaikkea päätöksentekoa sillä, että virkamies haluaa tehtäväksi niin tai näin -annetaan siis se kansalta saatu tarkoituksenmukaisuusharkinta virkamiesten käsiin, mikä on demokratialle paitsi vierasta, myös vaarallista. Sitä kutsutaan meritokratiaksi, eikä sellainen ole Suomessa vallalla, mikäli perustuslakia ei viimeksi lukemani jälkeen ole muutettu.

Sitten on ne vaikeat tyypit, jotka eivät suostu pomppimaan sen mukaan, mitä pieni asemastaan ja vallastaan sokaistunut postimerkinnuolijaporukka tahtoo. Asiat jäävät sivuun, kun päätöksenteko keskittyy siihen, ettei väärän tyypin näkemys ainakaan voita, oli se järkevä kunnan ja äänestäjien kannalta tai ei. Hommaa tehostetaan postimerkinnuolijan ympärillä hääräävien lakeijoiden joukolla, joiden tehtävä on ojentaa postimerkkejä nuoltavaksi. Tarpeen tullen tuo väki paremman puutteessa tekee  ihan mitä tahansa muuta kuin oman näkemyksensä mukaan, ettei vain joudu itse kohteeksi ja pysyy uskollisten merkkien ojentelijoiden sakissa.

Perättömät tarinat yksityiselämästä levitettynä niistä, jotka yrittävät kertoa että postimerkkejä saa jopa tarroina nykyään ja että valmiiksi maksettu kuori olisi kokonaisedullisin, ovat normisetti, kun änkyrät yrittävät takertua valtaansa keinolla millä hyvänsä. Siinä ei paljoa asiat paina, kun hankalaksi heittäytyviä yritetään savustaa pihalle. Siinä yritetään vaikka kesken kauden perustella uusia puheenjohtajuuksia, jotta ei tarvitse tulla toimeen tai pyrkiä yhteisymmärrykseen sellaisen kanssa, jonka kanssa oli riita 10 vuotta sitten. Tai jonka kanssa isoisän veljellä oli sen toisen serkun isotädin kanssa vaikkapa jostakin tiestä. Johtajuutta siinä ei sitten ole ei pätkän vertaa, muuta kuin juhlapuheissa.

Mutta mutta, ne nuoltavat postimerkit ovat mennyttä aikaa. Niin on myös änkyröiden vallankäyttö. Se, että jopa julkisuuteen nousee viitteitä siitä, että kaikki ei ole yksimielistä ja auvoista ja että lakeijoita tarvitaan mustamaalaustalkoisiin, on lopulta ja oikeasti hyvä merkki. Se kertoo siitä, että muutos on käynnissä. Änkyräpolitikoinnin kuolinkorinaa, jota ei kuulu niin kauan kun moinen meno on vallassaan. Enää ei ole, ja pian niitä muistellaan hymyillen näitäkin aikoja. On paikkoja, joissa korinat on jo hoidettu ja vielä enemmän niitä, joissa korinan kuuluminen ei vielä ole edes alkanut. Yksi asia on varmaa. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu. Ja kun muutos on alkanut, siinä on korinaa ja luopumisen tuskaa, kun postimerkkien nuolijat korvaantuvat nykyaikaisemmilla meiningeillä, mutta muutos on menossa ja hyvä niin.

Asiat, avoimuus ja se, että tehdään oikeita asioita oikein ovat tie tulevaisuuteen. Muutos on jo menossa, ja tulevaisuus on toisenlaisen toimintatavan! Eteenpäin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *